Moikka! Mää oon 21 vuotias nuori nainen, joka on kärsinyt aikoinaan syömishäiriöstä ja siitä toipumisen aikana sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja ahdistuneisuushäiriöön.
Merkittävin ja vaikein ongelma mulle on ollu ahdistuneisuushäiriö. Pahimmillaan se vei mut ensin 2kk ja myöhemmin 7kk kotiin. En käynyt missään kodin ulkopuolella, makasin vaan ahdistuneena aivan hiessä omassa sängyssä ja saatoin aamulla herätä paniikkikohtaukseen, koska pelkäsin tulevaa päivää. Suihkussa käynti ja syöminen oli päivän ainoat asiat, jotka pystyin tehdä ja nekin oli myös todella vaikeita. En uskaltanut olla yksin kotona.
Jossain kohdin ennen tuota 7kk jaksoa mulle oli tehty terapialähete ja Satu astu jossain kohin sitte kuvioihin. Ajattelin, että oon liian huonokuntonen terapiaan ja mietin että alotanko ollenkaan. Satu oli kumminki päättäny, että se tän tytön terapiaan saa ja hänen kärsivällisyyden ansiosta alotin lopulta terapian, vähän vastahakosesti kylläkin.
Aluksi pidettiin terapia etänä, koska en uskaltanut nähdä ketään. Puhuttiin paljon toipumisesta, ahdistuksenhallintakeinoista ja pohdittiin et mikä muuten avuksi. 3kk terapiaa käyneenä totesin, että mun on pakko toipua. Mulla oli valintana valita elämä tai kuolema, koska hautaan tuo ahdistus ois lopulta vienyt, jos en olis päättänyt parantua.
Alotin lääkkeet, läheiset sitoutu auttamaan mua ja terapiassa paljon pohdittiin tavotteita ja mitkä olis sopivan pieniä altistusaskelia kohti tiettyjä välietappeja kohti normaalia elämää.
Pikkuhiljaa uskaltauduin omasta pihasta pois, lyhyeksi matkaksi autoon ja pieniä kävelyitä. Askeleet oli normi näkökulmasta todella pieniä, mutta mulle vaikeita ja merkityksellisiä.
Terapiaa pidettiin aika pitkään, noin 5kk etänä. Ratkasevin asia oli 1v aijemmin diagnosoitu epilepsia, jonka vuoksi sain kouristuskohtauksen ja oli pakko lähteä kotoa oyssiin ja kohdata siellä ihmisiä. Sen avulla uskalsin vihdoin nähdä Satua kotona, vaikka ekat kerrat ahdisti ihan todella paljon.
Aluksi Satun kanssa oli tavote nähdä vaan joka viikko ja se mitä tehtiin, ei ollu niin merkityksellistä. Jossain kohdin ku luottamus kasvoi ja kunto parani, niin alettiin harjottelemaan yhdessä asiointia ja arjessa toimimista. Käytiin mm. koitelissa, kahvilla, syömässä, shoppailemassa, lajikokeiluja, kävelyillä eri maisemissa ja ylipäänsä tehtiin kaikkea mitä vaan pysty kodin ulkopuolella. Välillä se saatto olla vaan askartelua toimistolla, mut tärkein oli, että lähdin kotoa pois.
Vaikka Satun panos on ollu korvaamatonta ja ilman sitä ja läheisiä en ois selvinnyt, niin tärkein on ollut oma päätös ja sitä kautta panostus omaan toipumiseen. 1-1,5h/vk terapiassa ei korjaa koko ongelmaa. Siitä voi olla ja omalla kohdalla olikin apua, mutta sen lisäksi pitää olla ite valmis tekemään toipumista tukevia asioita joka ikinen päivä. Ne ei tarvi olla tyyliä ”hyppää benjihyppy nii opit sietämään jännitystä”, vaan ne voi olla luokkaa ”kävelen kotoa 10m päähän postilaatikolle” tai vielä jotain pienempää, jos toi on vaikeaa.
Nyt 2 vuotta myöhemmin, kun oon joka päivä kohdannut jotain vaikeita asioita, voin sanoa että oon toipunut jo useampi kuukausi sitten. En oo mistään tai tuu ikinä olemaan kiitollisempi, kun siitä että päätin parantua ja tein sen eteen päivittäin asioita kohtaamalla vaikeuksia, söin lääkkeet ja kävin tunnollisesti terapiassa hakemassa apua.
Toipuminen oli vaikeaa, mutta niin oli myös se sairastaminen ja ahistuneena kotona makaaminen. Toipumismatka voi olla pitkä, ihan älyttömän vaikea ja mutkikas, mutta ite ainakin tekisin sen millon vaan uusiksi.
Oon toipumisen myötä saanut vanhoja rakkaita ihmisiä takasin elämään ja tutustunut ihan uusiin huipputyyppeihin. Oon saanu takas rakkaita harrastuksia, pystyny reissata jopa yksin ja kokenu kaikkia uusia ja vanhoja hauskoja asioita. Oon oppinu nauttimaan elämästä ihan uudella tavalla ja oppinut arvostamaan pieniä asioita arjessa, jopa yksin kaatosateessa kävelyä.
Ei elämästä toipumisen myötä välttämättä ruusuilla tanssimista tuu, eikä se takaa onnellista elämää (mitä onnellisuus on?), mutta se parantaa huomattavasti elämänlaatua, oli elämäntilanne mikä tahansa.
Haikein mutta onnellisin mielin oon siitä että oon siinä pisteessä, että terapia loppuu todnäk. ens keväänä. Oli paras päätös elämässäni alottaa terapia ja sen myötä valita toipuminen ja elämä. On ihanaa taas elää isolla e:llä eikä vaan olla elossa.
